Stalinin perillisten ensimmäisten julkilausumien tunnuksena oli käsite "kollektiivinen johto". Toisin sanoen: Ei uutta Stalinia! Tähän vakuutukseen harva uskoi. En muista tuona aikana lukeneeni ainoatakaan ns. asiantuntijan arviota, jossa ei olisi ennustettu, että ennemmin tai myöhemmin nousee esille uusi yksinvaltias, joka hallitsee terrorin avulla: Näin on aina ollut, näin on aina oleva; Venäjää ei voi muilla keinoin hallita.

Jälkeenpäin kaikki näyttää väistämättömältä, vaihtoehdot epätodellisilta.

Paasikivi oli pyrkinyt selkiinnyttämään ulko- ja sisäpolitiikan välistä rajaa - vasta Kekkosen aikana siitä tuli veteen piirretty viiva.

Kun Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa esiintyi ongelmia, presidentti Kekkonen lähti tapaamaan naapurimaan johtajia selvittääkseen asiat suoraan heidän kanssaan. Silloin kun asiat olivat kunnossa, presidentti Kekkonen matkusti tapaamaan neuvostojohtajia estääkseen ongelmia syntymästä.

Moni ruotsalainen poliitikko, joka on tottunut kansankodin järjestyneisiin oloihin ja siivoon politikointiin, pitää Suomea arvoituksellisena maana, jonka sisäpolitiikka on julmaa peliä ja ulkopolitiikka bysanttilaista juonittelua.

Suomen ulkopolitiikasta ei voi aina sanoa, että niin on, jos siltä näyttää.

Suomen ja Ruotsin suhteet ovat olleet yleisemminkin merkillinen sekoitus yhteyttä ja vierautta. Niitä on hämmästyttävän vähän Suomessa tutkittu ja analysoitu. Siihen tarvittaisiinkin historian ja politiikan tuntijoiden lisäksi myös psykiatria.

Suuret tapahtumat lähestyvät meitä usein sukkasillaan: emme havaitse niiden tuloa, ennen kuin pitkään vallinnut järjestys järkkyy.